Blogin kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa. Vaikeaa, vaikka kirjoitan työkseni, siis iso osa työstäni on kirjoittamista. Mutta nyt kirjoitankin - näköjään - itsestäni. Työkseni kirjoitan muusta ja muista.
Silmäilin edellisiä vajavaisia rivejä. Aloin miettiä, miksi puolustelen elämäni valintoja. Kaikki ei
ole kuitenkaan valintaa... Onko se kohtaloa? Joutumista? Pakkoa? Miksi lapsettomat ja naimattomat
selittelevät elämänsä SILTI olevan hyvää ja onnellista? Kun se sitä kuitenkin voi olla. Tai onhan
minulla mieskin. Mutta siitä sitten myöhemmin, ehkä.

Kääntelin sivuja päiväkirjassa, jonka aloitin vuoden 1990 elokuussa. Mainitsen siellä miehiä, joita en edes kunnolla muista. On ollut romansseja, jotka ovat unohtuneet. Jotkut ovat jääneet paremmin mielee. On katkenneita suhteita, huokauksia niiden perään ja uudelleen aloittamista. On myös kertomusta muutoista, opinnoista, työstä, unista, ystävistämuuttoja, opintoja, työtä, unista, painosta, pomoista, matkoista. Osa on kirjoitettu ulkomailla asuessa.

Tapasin eilen ystäväni. Hän valitteli elämän yksitoikkoisuutta: perhe, työ, talo. Töissä oli joku sanonut häntä kulahtaneeksi tangoprinsessaksi. Oli ollut niin väsyneen näköinen. Nauroimme tälle.

Palaan vielä kappaleen alkuun, jossa päättelen, että itsestä kirjoittaminen on vaikeaa. Voisiko kirjoittaa jotain kepeää? Onko pakko porautua tai yrittää porautua ytimeen? Vastaus on ei.