Ero tekee terää. On nastaa nähdä miestä. On myös nastaa olla olla näkemättä.
Näin suhde pysyy tuoreena. Tulee ikävä. On mennyt pian viikko, kun tapasimme.
Soittelemme lähes päivittäin. Kesäinen kuukauden mittainen tauko tuntui pitkältä.

Samaan hengenvetoon ihmettelen, miksi ihmiset änkeävät saman katon alle
varsin pikaisenkin tuttavuuden jälkeen. Ei mitään järkeä. Pitääkö toista
kytätä ja vahtia koko ajan? Ei tarvitse. Ehkä joku tuntee olonsa turvalliseksi,
jos voi kontrollida.

Reilu kymmenkunta vuotta sitten olin matkalla työstä kotiin. Seisoin bussissa, sateli, oli harmaata. Päällä oli harmaa takki. Mietin, että kaikki oli ok: vakituinen työ, ystävät jne. Lähestyin taloa, jossa asuin. Sekin oli harmaan sävyinen. Katsoin ikkunoita toisessa kerroksessa, kuten oli tapana katsoa aina kotiin mennessä. Halusin sieltä pois - jonnekin.

Tasaista, turvallista, ennustettavaa. Halusinko elämä elämäni olevan sitä jatkossakin. Vastaus oli, että en halunnut.

Kaikki on sen jälkeen toisin. Paremmin. Mutta se tasaisuus, turvallisuus ja ennustettavuus eivät ole enää niitä ominaisuuksia, joita se sisältää.

Tapaan miestä pari kolme kertaa viikossa - periaatteella mun luo tai sun luo. Voisi sanoa, että asumme yhdessä osan viikkoa. Yhdessä ja erikseen. Hän laittoi minulle eilen wokkia, minä tarjosin jälkiruuan. Kuuntelimme musiikkia. Vietimme sensuellin yön. Olen hänestä onnellinen.

Blogin kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa. Vaikeaa, vaikka kirjoitan työkseni, siis iso osa työstäni on kirjoittamista. Mutta nyt kirjoitankin - näköjään - itsestäni. Työkseni kirjoitan muusta ja muista.
Silmäilin edellisiä vajavaisia rivejä. Aloin miettiä, miksi puolustelen elämäni valintoja. Kaikki ei
ole kuitenkaan valintaa... Onko se kohtaloa? Joutumista? Pakkoa? Miksi lapsettomat ja naimattomat
selittelevät elämänsä SILTI olevan hyvää ja onnellista? Kun se sitä kuitenkin voi olla. Tai onhan
minulla mieskin. Mutta siitä sitten myöhemmin, ehkä.

Kääntelin sivuja päiväkirjassa, jonka aloitin vuoden 1990 elokuussa. Mainitsen siellä miehiä, joita en edes kunnolla muista. On ollut romansseja, jotka ovat unohtuneet. Jotkut ovat jääneet paremmin mielee. On katkenneita suhteita, huokauksia niiden perään ja uudelleen aloittamista. On myös kertomusta muutoista, opinnoista, työstä, unista, ystävistämuuttoja, opintoja, työtä, unista, painosta, pomoista, matkoista. Osa on kirjoitettu ulkomailla asuessa.

Tapasin eilen ystäväni. Hän valitteli elämän yksitoikkoisuutta: perhe, työ, talo. Töissä oli joku sanonut häntä kulahtaneeksi tangoprinsessaksi. Oli ollut niin väsyneen näköinen. Nauroimme tälle.

Palaan vielä kappaleen alkuun, jossa päättelen, että itsestä kirjoittaminen on vaikeaa. Voisiko kirjoittaa jotain kepeää? Onko pakko porautua tai yrittää porautua ytimeen? Vastaus on ei.

 Niin, elämä ei ole ollut avioliittoja, ei edes yhtä. Ei kihlauksia, ei edes yhtä. Ei lapsia, ei edes yhtä. Ei siksi, etteikö olisi tullut, en vaan ole halunnut. En ole ajautunut, kuten jotkut saattavat tehdä.

Surkeaako ja pohjatonta? Ei lainkaan. En edes tiedä, mitä olen menettänyt. Kun ei tiedä, ei voi kaivata. Liikaa ainakaan. Ehkä päinvastoin. Elämä on täyteläistä, ei täydellistä. Se on myös arkea, ei kuitenkaan harmaata. Se on juhlaa, pientä joka päivä. Toisinaan myös suurta. En puhu vapaudesta, kenelläkään sitä ei todellisuudessa ole. On vain valintojen vaihtoehtoja. Ja pakkovalintoja.

Olen nainen pääkaupunkiseudulta. Kirjoitan elämästäni ja kokemuksistani sinkkuna ja ei-sinkkuna. Molemmat ovat elämässäni yhtä aikaa.